SODAN JA TOIVON KUOHUISSA, Pohjantuuli 3

472 sivua
145×210 mm
Suomenkielinen
Kirjastoluokka 84.2
ISBN 978-952.67703-4-5

Pirkko Koskenkylä

SODAN JA TOIVON KUOHUISSA
Pohjantuuli 3

Tämän osan tapahtumat kattavat vuodet 1918-1948.
______________

1800-luvun puolivälissä alkanut monipolvinen, kolmiosainen Pohjantuuli-saga on kuljettanut lukijoitaan sadan vuoden ajan halki Suomen historian tyventen ja myrskyjen.
Kaiken taustalla pienen ihmisen osa on ollut sopeutua vääjäämättömien tapahtumien kulkuun. Helppoa se ei ole ollut, kun päättäjätkään eivät aina tienneet mihin suuntaan ja miten maata piti johtaa ja keisareilla oli aina lopullinen sana.
Lukijoiden mielessä pyörivät pitkään romaanien sivuilta tutuiksi tulleet Anna, Aune, Hanna ja Laura. Voimakkaita ja persoonallisia naisia kaikki. He minutkin pakottivat tämän kolmiosaisen romaanisarjan kirjoittamiseen.
Rakastetun, pohjalaisen Annan jälkeläiset kuljettavat osa toisensa jälkeen kehityksen lippua kohti uusia aikoja, tasa-arvo etenee hitaasti mutta varmasti. Koulutusolot kehittyvät, tytötkin saavat osansa korkeimmasta opetuksesta ja vähitellen pääsevät kilpailemaan samoista työpaikoista miesten kanssa, mutta aikaa ja uskoa kaikki vaatii. Esteitä on monella tasolla.
Tässä kolmannessa, sarjan päätösjaksossa kätilö, sittemmin eduskunnan alkuaikojen kansanedustaja Hanna luovuttaa vetovuoron tyttärelleen opettaja-Lauralle, joka uskollisena äitinsä ja isoäitinsä perinnölle, raivaa omaa ja lastensa elämää halki sisällissodan vaikeiden kuukausien sotiemme jälkeiseen aikaan, jolloin taas niin Laura kuin moni muukin moni joutuu kokoilemaan elämänsä sirpaleita.
Pohjantuuli-trilogia on kunnianosoitus äideillemme, isoäideillemme ja esiäideillemme, jotka naisen viisaudella ja vaistolla veivät kaikessa hiljaisuudessa maatamme eteenpäin silloin kun miehet ase kädessä taistelivat rintamilla joko vakaumuksensa puolesta tai isänmaataan puolustaen.
Helppoa ei ollut naisillakaan heidän joutuessa kotirintamalla kantamaan niin miehen kuin naisenkin moninaiset tehtävät puhumattakaan niistä, jotka omaa henkeään uhmaten lähtivät eturintamalle lottina ja rintamanaisina. Ilman heidän panostaan Suomen puolustus ei olisi kestänyt.
Eurooppa on elänyt poikkeuksellisen pitkän – 70 vuoden – rauhan ja toivon ajan, mutta jälleen tummat uhkapilvet lymyävät taivaalla. Eikö vieläkään ole nähty tuhoa, tuskaa ja raunioita riittävästi?

Katkelma kirjan alusta.
”Lahtarien vallankumous alkaa millä hetkellä hyvänsä”, kirkui otsikko Työmiehen etusivulla, ja teksti jatkui: ”Senaatti aikoo hyökätä lahtarivoimalla työväenluokkaa vastaan…”
Kansanedustaja Hanna Mattila vilkaisi lehteä poistuessaan Heimlantalon istuntosalista. Hän huokasi, ja hänen sydäntään kouraisi. Mihin tämä maa on oikein menossa? Aina vaan lahtarit ja lahtarit…”

Toinen ote jatkosodan jälkeiseltä ajalta:
”Onkohan missään muus sotaa käyväs maas naiset antaneet semmosen panoksen kun meirän lotat niin etu- kuin kotirintamillakin?” puuttui puheeseen Tapiokin. Häntä harmitti lottien mollaaminen.
”Tuskin”, lisäsi Martti. ”Ilman teitii lottii sotilaitten elämä olis ollut viäl vaikeeampaa. Tei toitte ruokaa, tei hualsitte vaatteet, tei pesitte ruhjeet, tei olitte ain paikal kun apu oli tarpeen. Tuntui, et tei ehritte joka paikkaan.”
”Ja nyt meitä sitten häväistään. Kiittämättömyys on maailman palkka.”
”Ei teitä suomalainen sotilas häpäise. Me tiäretään mitä tei teitte. Meiltä te ansaitsette kaiken kunnioituksen. Ne, jokka teistä puhuvat pahaa, eivät tiärä mitä tekevät.”