Hyvä Lukijani

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Pohjantuuli romaani teki tutuiksi kaksi voimakasta naista Annan ja Aunen. Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi. Eletään vuosia 1891-1917. Seuraavat sukupolvet astuvat vanhojen tilalle.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on saavutettu, mutta vaimo on edelleen miehensä omaisuutta. Kätilöstä kansanedustajaksi kohonnut Hanna joutuu suurten haasteiden eteen.

Työväestö pyrkii parempaan huomiseen kohonneen itsetunnon ja joukkovoiman avulla. Metallimies Armas huomaa, että aate erottaa ­rakkaudessakin.

Lauran ja Kaarlon häitä tanssitaan kesällä 1911 sortovuosien, venäläistämisuhan ja työväestön nousun keskellä. Laura pienten lasten kanssa taistelee puutetta ja nälkää vastaan sotatilaan julistetussa Helsingissä ensimmäisen maailmansodan vuosina. Samanaikaisesti Kaarlo haaveilee Suomen itsenäisyydestä Saksan rintamalla sisällissodan uhkaavien pilvien kohotessa Suomen taivaalle.

Pohjantuulen jatko-osissa Suomineidon naiset rakentavat parempaa tulevaisuuttaan.

__________________________

OTTEITA POHJANTUULI 2:STA

” – Kuraseppa yks tikki minnuuki varte. On jo eukolla niin löysät paikat. Kyllä se poeka vielä tehhään. Hanna vilkaisi miestä raivoissaan. Jos katse olisi voinut tappaa, niin sen se olisi tehnyt.
– Aina vaan omat halut päällimmäisenä, vaikka vaimoparka taistelee hengestään. Tuki mies suusi! kivahti kätilö.
Hanna tiesi kokemuksesta, että synnyttäjän paikat harvoin ehtivät parantua, kun mies jo vaati osaansa, olihan vaimo miehen omaisuutta, eikä silloin kyselty vaimon tahtoa. Hanna jäi seuraavaksi yöksi taloon, sillä hän halusi nähdä kuinka äiti selviää. Aina hän voi jotakin tehdä tämän olon helpottamiseksi.
Hanna järjesteli sotkuista pirttiä sen minkä jaksoi ja valmisti perheelle syötävää. Tarveaineet eivät olleet hääppöset: itäneitä perunoita, tikkusuolaista sianläskiä, pari eltaantunutta kalaa ja vanhaa kokkelipiimää.
Kotiin päästyään Hanna oli äärimmäisen väsynyt ja masentunut. Hän saattoi vain toivoa, että äskeinen äiti jäisi henkiin, sillä muut lapset tarvitsivat kipeästi äitiä. Apua naisparka olisi tarvinnut pitmmäksi aikaa, mutta Hanna tunsi omienkin voimien ehtyvän. Siksi hänen oli päästävä nopeasti kotiin. Hän ajatteli omaa lähestyvää synnytystään. Kunpa kaikki menisi hyvin.”

”Aune mietti, että tasa-arvoon on pitkä matka, jos vaimon katsotaan olevan vain miehen omaisuutta. Naisella on omat aivot ja hän osaa niitä käyttää siinä kuin mieskin. Ei vaimo totta vieköön ole mikään kotieläin. Työmaata naisen aseman parantamisessa totisesti riittää vielä monille sukupolville. Ei tasa-arvoon pääsemiseen totisesti yksi ihmisikä riitä.
On se vaan hyvä, että tällainen itsellinen neiti-ihminen saa ihan itse päättää omista asioistaan, eikä kukaan luomakunnan kruunuksi nostettu kaksilahkeinen päätä minun puolestani. Aune hörppäsi kahvia ja kohensi keväthattuaan. Meri siinteli lahdella sinisenä, aurinko lämmitti. Aune Putto tunsi olevansa hyvässä vedossa.”

” – Ja sit jotkut fiinit frouvat ravaavat tääl ja puhuuvat viel jostai sivistämisest… Tuoltaha se Oskar jo tuleeki. Oskar ho-oi! Tää frouva tarvitteis kyytii Loviisaan. Valjastas poika se hevonen.
Aune istui mietteissään kyydissä. Hän tunsi piston sydämessään. Tällaisia maattomia ja tilattomia torppareita oli koko Suomi pullollaan. Miten heille saisi ihmisarvoisemman elämän? Voi noita naispoloisia ahtaissa mökeissään! Uusi lapsi ilmoittaa tulostaan heti, kun edellisen on saattanut maailmaan. Elämä on yhtä olemassaolon taistelua ja paremmasta ei ole tietoa. Aune muisteli omaa nuoren naisen elämäänsä Tampereen puuvillatehtaassa. Ei se tehtaalaistenkaan elämä ole niistä ajoista paremmaksi muuttunut, vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut.
Silloin minäkin ajattelin, että kunhan saadaan kaikille oppia, niin sitten elämä paranee. Ei se ollut oikotie, eikä se ole nopea, mutta se on ainoa keino, joka vie eteenpäin. Työ siihen tavoitteeseen pääsemiseksi on vieläkin vasta aluillaan. Yhdessä ihmisiässä saa niin vähän aikaan.”

” – Hm- m. Mää oon aina kovasti tykänny Hannasta. Toivon hänelle vaan kaikkia parasta. Siinä on tyttö, johona on tahtua ja sisua ja sillon vielä syrän paikallansa. Jos mun kohoralle sellaanen aarre osuus, niin voi olla, notta se olis menua Aliinan poijalle.
– Kas kun et aikoonansa kattonu etehes, ku sellaane siinä oli.
– Sitä sillon… Ei sitä nuorena kaikkia ymmärrä.
Miehet juttelivat Euroopasta kantautuvasta sosialismin aatteesta, josta työväen lehdestä sai harvase päivä lukea, mutta myös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, joka oli alkanut puhuttaa työväkeä, sillä heiltä se oikeus vielä puuttui siinä kuin naisiltakin.
– Se on raha, joka ratkaasoo, pamautti Armas, ja että wrigtiläinen työväenliike olisi pian tulossa tiensä päähän.”

”Noina puolukanpunaisina syyspäivinä posti toi Hannalle kirjeen. Siinä oli Tampereen postileimalla varustettu suomalainen postimerkki. Lähettäjä ei ollut hyväksynyt ryssänmerkkiä, vaikka niitäkin oli saatavilla. Lisäksi kirjekuori oli hyvässä kunnossa. Se ei ollut sellainen pitkän matkan tehnyt, kertaalleen avattu, ryppyinen siperiankirje, joita Hanna oli Antilta saanut. Hanna katseli kirjettä ihmeissään.
Kukas minulle nyt Tampereelta kirjeen lähettää? Olisiko joku kätilökurssilaisista? Ei, käsiala näytti ihan miehen kirjoittamalta, isoa ja raskasta, mietti Hanna ja rupesi keittiöveitsellä avaamaan kuorta. Siitä tipahti monta liuskaa tekstiä pöydälle. Hän oli yksin sisällä, Laura leikki pihalla, ja Sanelma oli Ulrikan luona. Ensimmäiseksi Hanna vilkaisi lähettäjän nimeä, sillä käsiala oli hänelle täysin vieras.
– Armas? kummasteli Hanna ääneen…”

”Lakon kolmantena päivänä Hanna oli pesemässä pyykkiä, kun hänen pihalleen juoksi pieni poika, ehkä noin kymmenvuotias. Hanna huomasi heti pojan, keskeytti työnsä ja käsiään esiliinaansa kuivaten painui pihalle.
– Ootko sie se kätilö Hanna? huohotti poika.
– Sehän mie olen, naurahti Hanna. Hanna näki, että pojalla oli asiaa, mutta hän vaikutti aralta.
– Äet lähetti hakemaan kätilövä. Se on kovast kippee, ja isäon jossain kaapunnilla, missä kaikki muuttii ovat.
– No sitten meidän täytyy lähteä nopeasti. Onko teille pitkäkin matka?
– Ohan meille ainakii viis kilometrii. Oon kuullu, ku aikuset on sanonu, että Mikkeliin oes viis kilometrii. Jalan tulin ja välleen juoksinnii.
– Sitten meillä on kiire. Valjastan hevosen nopeasti, ja sitten mentiin. Muuten kenenkäs poikia se sinä olet?
– No Miikkulaisen. On kätilö ollut meillä aiemminnii. Meitä on seihtemä ja minä oon vanahin, kahentoista.
– No kyllähän minä sitten tiedän. Ja Hanna tiesi, että kyseessä oli taas köyhä torppa, jossa hän oli käynyt joka toinen vuosi. Jotkut synnytykset olivat olleet helppoja ja jotkut toiset kovin vaikeita. Hanna toivoi, että vaimorukka oli lähettänyt pojan ajoissa matkaan.
Pojalla oli kaksi keppiä kainalossaan, ja ne hän otti taaskin käsiinsä, kun kiivettiin rattaille.
– Minkäs takia sinulla nuo kepit on mukanasi?
– No, ku äet sano, jotta ota kepakoeta mukkaa… matkalla voep tulla vaekka sussii vastaan, niin mie tarvihen jottae kättä pitempöö.
– Mutta et nähnyt susia? Hannaa hieman hymyilytti pojan pontevuus.
– No, ehä minnäe oes tässäi, jos oes sus tullunna vastaan.
Tiijän, jotta ne tekköövät rummoo jäläkee.”

” Hanna aloitti puheensa siteeraamalla erästä keskusteluaan nuoren maalaispojan kanssa. Tämän kertoman mukaan heidän perheessään oli vain kaksi henkilöä, jotka tekivät töitä.
– Ja keitäs nämä ovat? kysyin minä.
– No, isä ja mää, vastasi poika pontevasti.
– Mitäs te sitten teette?
– No, me tehrähän töitä tukkimettäs. Isä vetää tukit rekeehen ja mää hoiran sillä aikaa hevoosta, ja kun kuorma on valamis, mää saan ajaa hevoosta, ja isä voi vähän huilata.
– Entäs äiti, tekeehän hänkin jotakin?
– Ei äitee tee työtä.
– Miten hän saa sitten aikansa kulumaan?
– Aamulla se keittää ensin aamukahavin, hoitaa vähän
vauvaa ja sitten se käy navetas lypsämäs lehemät ja hoitamas muun karjan, sitten se teköö meille työmieheille evästä ja lähettää kersat kouluhun ja hoitaa vähän vauvaa. Kun me tullahan isän kans töistä, ruoka on valamista, joskus on leivottu tuoretta leipää, ja kyllähän sillä aina on jotaki siivuamista ja pyykinpesua…, jotaki sellaasta pientä. Illalla kun me mennähä väsynehinä isän kans nukkumahan, äitee jää parsimahan sukkia. Niin, että kyllä se aikansa saa kulumahan, mutta eihän se mitään työtä oo, ku ei siitä mitään palkkaakaan saa.”

”- Äiti, mitä sinä luet? kysyi Laura ja heitti koululaukkunsa keittiön naulakkoon.
– Olen saanut vihdoin lääkintöhallituksesta kirjeen. Tämä on päivätty jo 15. maaliskuuta, ja nyt on jo huhtikuun ensimmäinen. Minulle on myönnetty ero toukokuun viimeisenä päivänä täällä Mikkelissä, ja uusi virkani tulee olemaan Vihdin pitäjässä 1. heinäkuuta alkaen.
– Missä sellainen on?
– Sanopa muuta. Olen katsonut sitä sinun koulukartastasi, se
on aika lähellä Helsinkiä, ehkä noin kuusi-seitse-mänkymmentä kilometriä Helsingistä. Kuuluu olevan sellainen vanha kantapitäjä, kaunista, kumpuilevaa ja vaurasta seutua.
– Mutta kun minä…”

”- Minulle tämä edustajuus saa nyt riittää, sanoi herttainen Alli pontevasti. – Niin kauan kuin keisari saa päättää eduskunnan koossapysymisen, sama peli jatkuu. Elämää on minun mielestäni muuallakin, ja vaikuttaa voi monin eri tavoin ja kenties paljon paremminkin kuin täällä. Tämä eduskuntatyö on nyt minun osaltani koettu. Sitä paitsi työskentely täällä on pelkkää riitelemistä.
– Niin minäkin teen. Lähden tekemään omaa työtäni uuteen
pitäjääni, sanoi Hanna ja huokasi. – Olisin tietysti toivonut tämän jatkuvan vähän kauemmin.
– Voithan yrittää jonkin ajan kuluttua uudelleen, ehdotti Dagmar.
– Aika näyttää, mutta minäkin luulen kuten Alli, että
muuallakin voi vaikuttaa yhteisiin päämääriimme. En ole itsekään enää varma halukkuudestani. Keisari jatkaa samaa peliä niin kauan kuin on vallassa, sanokaa minun sanoneen. Minun työssäni vaikuttaminen tapahtuu kansan syvien rivien keskellä, kun ei noista kunnallislaeistakaan ole tullut vielä sen valmiimpaa.
Samalla vahtimestari käveli naisten pöytää kohden ja ojen-si kohteliaasti Hannalle sähkösanoman. Hanna tunsi sydä-mensä hyppäävän laukkaan ja nousevan kurkkuun melkein salvaten hengityksen. Hän tarttui epäröiden kirjeeseen ikään kuin siirtääkseen sen tuomaa sanomaa tuonnemmaksi. – Tämä sisältää huonoja uutisia, Hanna sanoi kollegoilleen. Hän avasi sähkeen ja luki sen. Veri pakeni hänen päästään, ja hän muuttui aivan kalpeaksi. Toiset huomasivat sen ja näkivät hä-nen käsiensä vapisevan.
– Siis todella huonoja uutisia? sanoi Lucina.
Hanna nyökkäsi, hänen silmänsä olivat täyttyneet kyyne-leistä. – Äitini on kuollut. Minun täytyy lähteä Vaasaan.”

”Kirkko oli koristeltu koivunoksin ja tuoksuvin sireenein. Juhla-asuinen hääväki istui jo paikoillaan, sulhanen odotteli komeana ja kärsimättömän näköisenä alttarin edessä. Vallitsi hetken lähes täydellinen hiljaisuus, vain tukahdutettu yskähdys rikkoi sen silloin tällöin. Sitten kajahti kirkon taka-osasta urkuparvelta uusi mahtava, vaikuttava ja suomalaiselta kuulostava häämarssi, jonka moni perheestä tiesi Kuulan häämarssiksi.
Häävieraat nousivat seisomaan, ja heidän katseensa kääntyivät samalla hetkellä avautuvaan, jykevään kirkon takaoveen. Laura asteli ovesta sisään Karl-Augustin käsi-puolessa hentona kuin liljankukka pitkässä valkoisessa hää-puvussaan, jonka ohut huntu ulottui maahan asti. Kukkakimppu oli rakennettu valkoisista juuri puhjenneista juhannusruusuista. Musiikki urkuparvella voimistui. Mitä lähemmäksi alttaria matka pitkällä käytävällä eteni, sen vapautuneemmaksi Laura tunsi itsensä.”

” – Voi, voi! Ajatkin on niin epävakaiset! Mitä enemmän on lapsia, sen raskaampi on naisen taakka… Minua tämä Euroopan tilanne hermostuttaa ihan kauhian paljon. Koko manner on kuin räjähdysaltis ruutitynnyri. Sano minun sanoneen, että suursota on lähestymässä, enkä minä ole tässä pelossani ainoa. Kai sinä tiedät, että kilpavarustelu Englannin ja Saksan välillä on kovaa vauhtia käynnissä. Suurvaltojen liittoutumien välillä on suuria erimielisyysiä. Tarvitaan vain jokin selkkaus: ketjureaktio on valmiiksi luotu. Näin sanovat ne, jotka asioita seuraavat. Jos Euroopassa jotain tapahtuu, niin kyllä mekin se nahoissamme tunnetaan. Kun Venäjä valitsee puolensa ja lähtee sotaan, niin kuinka meidän silloin käy? Venäjästä tulee meidän vastapuoli, varsinainen vihollinen. Eihän suomalaiset halua sotia Venäjän riveissä. Mutta kenen puolella me sitten ollaan, ollaanhan me kuitenkin osa Venäjää?
Aune näytti mietteliäältä ja jatkoi: – Kuule, jos Venäjällä sotaonni kääntyy, niin silloin Suomi voisi saada sen tilaisuuden, jota se on kauan odottanut.”

”Samassa ulko-ovi avautui, ja ovelta kuului Hannan reipas ääni: – Ollaanko täällä jo kotona? Samassa Hanna käveli olohuoneen ovelle, ja hänen suustaan pääsi hämmästynyt huudahdus: – Herranen aika!
Tämä reaktio paljasti Kaarlolle, että Hanna tiesi ihan kaiken. Kaarlo nousi tervehtimään anoppiaan. – Kansanedustaja Mattila, hyvää iltaa pitkästä aikaa. Minun on ensimmäiseksi sanottava, että teillä on uskomattoman upea tytär.
– Sen minä olen aina tiennyt. Ja toivon, että sinäkin sen vihdoin ymmärrät. Sanot Kallellekin, että myös hän kutsuu sinua isäksi. Ehkä lapset vielä oppivat tuntemaan sinut vai lähdetkö saman tien takaisin? Minun mielestäni Laura olisi tarvinnut aivan toisenlaisen miehen, mutta minkäs teet, kun on nuori, kokematon ja rakastunut. Hannan ääni oli viileä ja tiukka.”